Stage fright

(English below)

Olen viime aikoina kirjoittanut pari vähän syvällisempää postausta itsetunnosta sekä itsensä (ja muiden) hyväksymisestä. (Postaukset luettavissa täällä ja täällä.) Koska nämä tekstit ovat saaneet niin positiivisen vastaanoton, ajattelin kirjoittaa myös yhdestä aika henkilökohtaisesta aiheesta, joka tavallaan liittyy myös itsetuntoon.

Nimittäin jännittämisestä.

Kun olin pieni lapsi, en jännittänyt mitään. No, ehkä joulupukin vierailua. Ainakaan jännittäminen ei silloin ollut samalla tavalla ahdistavaa, kuin myöhemmällä iällä. Pidin lapsena huomion keskipisteenä olemisesta; ala-asteen ensimmäisellä luokalla kirjoitin runon ja pyysin opettajalta, että saisin lausua sen äitienpäiväjuhlassa.

Tykkäsin myös koulusta - en niinkään koulusta paikkana, vaan oppimisesta. Opin helposti lukemaan ja kirjoittamaan ja sain kaikista lukuaineista kymppejä. Kolmannella luokalla alkoi kiusaaminen, joka muutti kaiken. Yhtäkkiä kaikki mitä tein, oli väärin. Olin väärän näköinen ja väärän kokoinen. Asiat, joista pidin, olivat muiden mielestä noloja ja typeriä. Puhuin väärällä tavalla. Olin liian lihava, minulla oli silmälasit enkä ollut hyvä urheilussa, joten olin lähtökohtaisesti huonompi kuin muut. Kelvoton. Arvoton. Luuseri.

Minua kiusattiin enemmän tai vähemmän kolmannesta luokasta seitsemänteen luokkaan. Yläasteen ensimmäinen vuosi oli pahin. Jännitin jokaista koulupäivää ihan hirveästi. Pahimpia olivat ne tilanteet, joissa jouduin huomion keskipisteeksi, kuten esitelmät. Ei ollut mitään väliä, mistä aiheesta puhuin tai kuinka hyvin olin valmistautunut. Minulle naurettiin joka tapauksessa.

Kiusaaminen helpotti seitsemännen luokan jälkeen, kun sain vaihtaa samalle luokalle parhaan (ja sillä hetkellä ainoan) ystäväni kanssa. Yläasteen lopulla ja lukioaikoina sain paljon uusia ystäviä ja elämä alkoi näyttää valoisammalta. Esiintymiskammo ja jännittäminen kuitenkin jäivät.

En enää ollut opintojeni suhteen samanlainen suorittaja, kuin ala-asteella. Minulle oli kuitenkin todella tärkeää menestyä niissä aineissa, joista pidin: englannissa, äidinkielessä ja historiassa. Kirjoitin ylioppilaaksi hyvin arvosanoin ja sain opiskelupaikan Tampereelta.

Se päivä, jolloin muutin pois pikkukaupungista oli yksi elämäni parhaita.

Yliopistossa olin kuin uusi ihminen. Tutustuin samanhenkisiin ihmisiin, kävin treffeillä ja opin jatkuvasti uutta. Yhtäkkiä tiedonjano ja hyvät arvosanat olivatkin taas tavoiteltavia asioita. Esitelmät jännittivät edelleen, mutta kyllä niistä aina selvittiin.

Opiskeluaikoina sain ensimmäiset paniikkikohtaukseni. Niidenkin kanssa olen pikkuhiljaa oppinut elämään. Kohtauksia tulee useimmiten silloin, kun minulla on erityisen paljon stressiä. Helposti stressaantuvalle ylisuorittajalle sellaiset tilanteet eivät valitettavasti ole kovin harvinaisia, mutta kaikkeen tottuu, eikä paniikkihäiriö ole missään vaiheessa juurikaan vaikuttanut työkykyyni. Se on kuitenkin yksi stressitekijä lisää jo muutenkin jännittäviin tilanteisiin; mitä jos saan kohtauksen kesken esitelmän?

Olen tällä hetkellä todella tyytyväinen elämääni. Tohtoriopintoni etenevät mukavasti, ja vaikka tutkimustyö on haastavaa, nautin siitä kovasti. Jatko-opiskelun ainoa ikävä puoli on se, että siihen sisältyy enemmän esiintymistä, kuin mihinkään aiempaan koulutusasteeseen. Ja minä jännitän edelleen. Kun viime syksynä olin ensimmäistä kertaa eräällä kurssilla opettajan roolissa, pelkäsin pyörtyväni ennen ensimmäisen tunnin alkua. Itse esiintymistilanteet sujuvat yleensä ihan hyvin, mutta jostain syystä aiemmat onnistumisen kokemukset eivät auta silloin, kun uusi tilanne häämöttää edessä.

Jos olen jotain elämässäni oppinut, niin sen, että oppiminen itsessään ei koskaan lopu. Jännittämistä, toisin kuin paniikkihäiriötä, ei voi lääkitä. Sen kanssa on pakko oppia elämään. Erilaiset rentoutumis- ja läsnäolotekniikat kuten Mindfulness -harjoitukset auttavat hieman, mutta niitä pitäisi muistaa ja ehtiä harjoittaa säännöllisesti. Tärkeintä on kuitenkin sen opettelu, että epäonnistuminen on ihan OK. Pahinta, mitä esiintymistilanteessa voi tapahtua, on mokaaminen. Ja mokaaminen on ihan sallittua. Maailma ei lopu, eikä kukaan kuole, jos minä kompastelen sanoissani tai punastun.

Osallistun ensi kuussa ensimmäistä kertaa elämässäni kansainväliseen konferenssiin. Vaikka jännitän esiintymistäni siellä todella paljon, olen loppujen lopuksi kuitenkin enemmän innoissani siitä mahtavasta tilaisuudesta, joka minulle on annettu. Joskus jopa mietin, olisinko päässyt näin pitkälle ilman niitä takarivin poikia, jotka yläasteella nauroivat esitelmilleni. Ehkä se kaikki on tavallaan potkinut minua elämässä eteenpäin.

Se pikkutyttö, joka halusi lausua kirjoittamansa runon äitienpäiväjuhlissa, on edelleen osa minua. Ehkä on aika antaa hänelle puheenvuoro.

Millaisia kokemuksia teillä on esiintymisestä ja jännittämisestä? Tai jännitättekö kenties jotain muita tilanteita, kuten uusien ihmisten tapaamista? Olisi kiva kuulla muiden mietteitä aiheesta.


In English: Since my previous posts about self-confidence and body acceptance (you can read them here and here) turned out to be quite popular, I decided to write about another topic that is, in a way, also related to confidence: stage fright.

As a child, I was quite out-going and loved being the center of attention. I liked performing and once, when I was 8 years old, actually wrote a poem and asked my teacher if I could read it at a Mother's Day event organized by the school. But it all changed when the bullying started. I was bullied from ages 9 to 14, and it affected me deeply. Even though things got easier in my teenage years and I even made some friends, I was left with anxiety and stage fright. Presentations in front of the class were my worst nightmare.

At university, things got a lot better. I met like-minded people, started dating and learned a LOT. Suddenly, having a thirst for knowledge was "cool" again. 

During my undergraduate years, however,  I started having panic attacks and was diagnosed with panic disorder. The attacks usually happen when I'm under a lot of stress. Living with them has been tough, but I've learned to do it. However, having panic disorder makes the stage fright even worse, since in addition to worrying about screwing up, I have to worry about having a panic attack.

Right now, I'm in a really good place in my life. I love being a doctoral student and feel very passionate about my research. The only downside of the job is that it includes quite a lot of public speaking, and I still get stage fright. I've found that Mindfulness and other meditation techniques help a little, but more importantly, I've just had to learn how to cope with failure. The worst thing that can happen during a presentation is making a mistake - and people make mistakes. The world doesn't end.

Next month, I'm attending my first international conference. I'm obviously very nervous about giving a presentation there, but at the same time, I'm very happy and excited for the opportunity I've been given. Sometimes I wonder if the reason I got this far is because those hellish years of bullying made me stronger and more ambitious. 

Deep down, I think I'm still that same girl who wrote a poem and wanted to read it in front of an audience. Maybe it's about time I let her speak again.

Have you experienced stage fright or anxiety? If you have, what kind of things have you found helpful?